Pyhiinvaeltajan määränpää, the great Cathedral takaa kuvattuna

... ja millaista oli itse Santiagossa? Pääsimme siis perille ja ilmoittauduimme kaupungin suuren katedraalin vieressä olevaan toimistoon. Saimme hienon latinaksi kirjoitetun todistuksen matkastamme (kuva alla). 

Näimme katedraalissa pyhän Jaakobin luut hopea-arkussaan (alla) ja osallistuimme pyhiinvaeltajien messuun. 

Matkan tehneiden pyhiinvaeltajien kansallisuudet mainittiin jumalanpalveluksessa ja niinpä Finlandiakin tuli pariin otteeseen siellä esille. Jos emme kävelleet Suomea ihan maailmankartalle asti, niin alttarille asti kuitenkin. Ja se ei ole vähän se. Valkealan viirin luovutimme jo edellisenä päivänä Euroopan pyhiinvaelluskeskuksen refugioon, jossa se sai innostuneen vastaanoton ja jos joku lukijoista joskus tämän saman vaelluksen tekee, niin toivottavasti hän sen sieltä tunnistaa!

Yllä olevassa kuvassa pyhiinvaeltaja lukee Raamattua perillä messussa. 

Kiertelimme myös niin kutsuttua vanhaa kaupunkia ihastellen arkkitehtonisesti upeita ja massiivisia rakennuksia. Tosin maallikkona niistä ei aina pysty sanomaan kuin että "Onpas iso" (oleellinen ikään kuin suomalaisittain tyhjentävästi ilmaistuna). Kulinaarisia nautintoja saimme syömällä mm. herkullista paellaa ja paikalliseen tapaan valmistettua kinkkua. Lasiinkaan emme sylkeneet, vaan ruokajuomana meillä oli olutta tai viiniä. Humalahakuisuus oli meistä kaukana, mikä näin juhannuksen aikana meille pyhiinvaeltajille ansioksi laskettakoon.

Niinpä, työ tehty on. Muualla hyvä, kotona paras. Sunnuntaina kotona, ihanaa.

Lauri Frosti

Well, homma hoidettu. Olemme yllä olevassa kuvassa Santiagon lentokentällä 24.6. klo 7.33. Suomen aikaa ja palaamassa mussukoittemme luo kotisuomeen.

Jarin loppusanat: Lehmien jäljillä kapeilla kinttupoluilla

Hupsan. Heti pitää korjata, kun vielä muistan. Leonin alue ei ole baskialuetta. Joillakuilla spraymaalipullon omistajilla on ollut kuitenkin pitkin matkaa ilmeinen tarkoitus edistää Leonin provinssin autonomian toivetta espanjankielisillä iskulauseillaan. Triacastelan yöpaikkamme isäntä on silti Bilbaosta kotoisin oleva aito baski. Tällä tavalla käy, kun laskee opettajan kesälaitumille. Tuppaa unohtumaan työasiat, kuten maantieto ja historia.

Me vain tallasimme samoja polkuja kilpaa espanjalaisemäntien ajamien lehmien kanssa. Lehmät yleensä voittivat, koska niillä ei ole kulkemisen säännöistä hajuakaan. Jäävät keskelle caminoa eli tietä hiomaan sarviaan. Tai halusivat syödä juuri siitä heinätuppaasta, joka oli jalkojeni juuressa. Harmittomalta näyttävässä tilanteessa on koettelemusta allekirjoittaneelle syntyperäiselle ex-kaupunkilaiselle. Reilut kolmekymmentä vuotta sitten en edes tiennyt, mitkä ovat lehmän ja hevosen merkittävimmät peruserot.

Maalaismaisemiin liittyy mielestäni koko 300 kilometriä kulkemamme caminon viehätys. Koska viimeksi olet leppoisasti kävellyt lehmien kulkemia polkuja paikasta toiseen? Väsyn tullessa torkahtanut niityn reunassa puiden varjossa? Monen monilla pätkillä el caminoa se on mahdollista. Tapaamamme toiset pyhiinvaeltajat huikkasivat tervehdyksensä kulkiessaan ohi tai tulivat jakamaan varjopaikan kanssamme. Paikalliset ihmiset tervehtivät ystävällisesti, myös tuntemattomat murrosikäiset nuoret.

Nykyaikaa ei toki voi välttää el caminolla. Yhtä usein kuin väistelimme lehmän lantaläjiä olemme varoneet jäämästä ohitse kiitävän auton alle. Kaupallisuus on puuttunut pyhiinvaellusreitiltä O Cebreiroa lukuun ottamatta lähes kokonaan. Useimmissa yöpymispaikoissamme saatoimme nukkua yön sängyssä ilmaiseksi tai lahjoittamalla keräyslippaaseen omatuntomme saneleman summan. Koska viimeksi Suomessa tuntemattomalle tien kulkijalle on tarjottu yösija ja jopa aamiainen pelkästään hyvää hyvyyttä tuntien? El caminolla se on mahdollista kymmenissä paikoissa.

Hihkuimme brasilialaisen ystävämme Fatiman kanssa jäljellä olevan matkan vähyyttä. Kävimme samalla keskustelua siitä, onko tie tärkeämpi kuin Santiago de Compostela. Itse olen tien kannalla, vaikka apostoli Jaakobin hautakaupunki on maali monelle. Vaikka tänä vuonna ei ole pyhä vuosi, lähes koko ajan 300 kilometrin matkalla edessämme ja takanamme pyöräili tai kulki reppuselkäisiä vaeltajia kohti Compostelaa. Ilo maalikylän lähestymisestä oli havaittavissa myös muissa pyhiinvaeltajissa.

Itselleni pyhiinvaellus on ollut huikea elämys. Olen saanut kokea pitkän pätkän espanjalaista maaperää aivan todellisesti kantapäiden kautta. Olen tavannut kymmeniä ihmisiä, joista monet ovat tulleet tutuiksi. Itsetuntemukseni on lisääntynyt valtavasti. Tiedän muun muassa, että vielä lopen uupuneena hyvä huumori voittaa isonkin väsymyksen.

Jari Papinoja

Ilon vuori eli Monte do Gozo. Pyhiinvaeltajat perillä pyhiinvaeltajan patsaalla.