Majataloja, tietä ja sanoja

(Ilmestynyt Kouvolan Sanomissa 21.6.2001)

Olemme edenneet pyhiinvaelluksessamme 38 km:n päähän Santiagosta eli Arzuan kaupunkiin. Tämä on viimeinen henkilökohtainen "matkaraporttini" lehteemme. Matka on ollut itselleni paljolti otsikon mukainen.

Fatima selvittää kaupan paikkaa refugiossa.

Kuinka erilaisia majatalot eli refugiot ovat olleetkaan. Opaskirjan mukaan ensimmäisen piti olla luksusta ja jälkeen päin olemme useasti nauraneet makeasti Jarin kanssa kirjan määritelmälle. Ensimmäinen kun oli kurjin loukko koko matkan varrella. Jotkut refugiot ovat puitteiltaan melkein hotellitasoa, erona vain joukkomajoitus. Hintana yöstä, suihkusta yms. on tavallisesti ollut vapaaehtoinen lahjoitus talolle. Majatalot ovat kiintopisteitä tiellä, ne rytmittävät reitin, luovat turvallisuutta ja antavat levon vaeltajalle.

Pyhiinvaeltajia jonottamassa Arzuan refugioon. 

Tie, "El Camino", on ollut itsessään käsittämätön. Miten voisi saada vangittua nyt muutamaan riviin kokemuksen, joka koostuu mosaiikinomaisesti niin erilaisista päivistä. Siis päivistä, jolloin väsymyksestä turtana jaksat vain siirtyä pisteestä A pisteeseen B. Päivistä, joiden aikana maisemat kauneudessaan ovat mykistäneet sielun ja vakuuttaneet Hänestä. Päivistä, jolloin lehmänlantaa on tiellä niin paljon, että et pysty väistämään niistä kuin tuoreimmat - etkä aina niitäkään. Ja niin edelleen. Tie on vienyt yli vuorten ja läpi laaksojen jalkoja ankarasti kuluttaen. Kulkiessani sitä olen ollut osallinen vuosisataiseen perinteeseen. Että tismalleen samaa reittiä ovat kulkeneet pyhiinvaeltajat jo satoja vuosia. Että ehkä tällä levähdyspaikalla on levännyt aikoinaan kaltaiseni etsijä ajatellen saman suuntaisia ajatuksia nälkää ja janoa tuntien niin kuin minäkin nyt.

Sanoja. Tutuksi tulleita ihmisiä. Tälläkin hetkellä kirjoittaessani tätä artikkelia tiistai-iltapäivänä refugion keittiössä viereisestä pöydästä kuuluu iloinen saksankielinen pulputus. Naurua, me-henkeä, katseita, kohtaamisia. Kaikkea tätä inhimillistä, ihmiskasvoista on Camino. Eilen opetin brasilialaiselle Pedrolle, kuinka sanotaan suomeksi "I am going to kiss you". Hän kun tunsi suomalaisen tytön Barcelonassa ja halusi ilmaisun oppia. Ja mielelläni minä sen opetin. Olisiko hän halunnut enemmänkin kauniin kielemme opetusta? Ehkäpä tuo tuntematon tyttö sitten opettaa. Ja tänään matkaseuraksi lyöttäytynyt Fatima halusi tietää, millaisia suomalaiset miehet ja naiset ovat. Ja me Jarin kanssa kuvasimme ja kehuimme omaa suomalaista kulttuuriamme. Ei meillä ole mitään hävettävää muiden kansojen seassa. Sekaan vain: Ystävyyttä, matkantekoa, sanoja. Ja omat viimeiset sanani tässä haluan osoittaa vaimolleni Sailalle mukaillen Kuustosen Mikkoa: "Neljä päivää, kolme yötä ja tiedän sinun vastaan tulevan. Siihen asti pysyt mielessäni ainoana, jota odotan. Voimaa hain, jostain kaukaa voimaa hain."

MiP-terveisin Lauri Frosti

Työmiehiä kuorimassa eukalyptuspuita. Tuoksu oli voimakas.